Pannukahvia

Edellisessä postauksessa kirjoitin retkeilijän säätyökaluista yleisemmin. Nyt mennään pykälää syvemmälle. Pienen jaarittelun jälkeen, reilu vuosi sitten hankin kaksi olosuhde-anturia. Päädyin hankkimaan pari  SensorPush:n anturia. Avaan ajatuksiani ja vertaan niitä myös hieman kilpailevaan brändiin. SensorPush on yhdysvaltalainen yritys, joka keskittyy kertomansa mukaan tarkkoihin, pienikokoisiin Bluetooth-antureihin lämpötilan, kosteuden ja ilmanpaineen mittaamiseen. Yritys tunnetaan erityisesti dataloggaavista sensoreistaan ja selkeästä mobiilisovelluksesta, joiden avulla mittaustietoa voi seurata ja analysoida ilman erillistä teknistä osaamista. SensorPushin tuotteita käytetään yleisesti sisäilman, varastojen, kellareiden ja harrastuskohteiden seurantaan - mutta ne soveltuvat mielestäni hyvin myös retkeilyolosuhteiden dokumentointiin. Minulla on ollut käytössä kaksi SensorPush-anturia: SensorPush HTP.xw SensorPush HT.w Anturit paketeissaan Hankin anturit reilu vuosi sitten USA:...

Ennen retkeilijä katsoi taivaalle. Pilvien suunta, ilman tuoksu, ilta-auringon väri. Niistä pääteltiin säätä, ja esimerkiksi se, tuleeko kylmä yö. Joskus kuunneltiin radiosta säätiedotuksia. Joskus säähavaintoja kirjattiin matkapäiväkirjaan. Nykyisin minulla kulkee ajoittain rinkassa pieni sääasema: lämpötila-, kosteus- ja ilmanpaineanturi, tuulimittari sekä pieni infrapunalämpömittari. Ei isoja laitteita. Ei ammattikalustoa. Mutta sen verran elektroniikkaa, että voi kysyä - miksi? En oikeastaan tiedä. Minusta on mielenkiintoista kerätä tietoa, koska siihen on nykyisin mahdollisuus ja se on verrattain helppoa. Retken jälkeen voin purkaa sääanturin keräämän datan ja käyttää kerättyä tietoa retkipäiväkirjaa laatiessa tai uusia retkiä suunnitellessa. Tuulen mittaaminen antaa osviittaa esimerkiksi teltan paikkaa etsiessä. Lämpömittarilla voin tarkistaa vaikkapa veden lämpötilan. Tuulen mittausta tunturissa (Kuva luotu tekoälyllä / ChatGPT) Kuinka paljon ymmärrys painaa? Kun aloin punnita v...

Tämä ei ole pannukahvia nuotiolla. Tämä on muikkulaatikko, joka vie takaisin nuoruuteni Saimaalle. Olen asunut joitain vuosia Saimaalla saaressa. Nuotanveto tuli myös minulle tutuksi. Siihen aikaan muikkua nousi saaliina vähän. Silloin kun sitä nousi, se oli herkkua. Rantakalaa, savumuikkua ja joskus paistettua muikkua. Nykyisinkin tekee ajoittain mieli muikkua - se vie ajatuksissa myös takaisin mummon luo - lapsuuteen ja nuoruuteen. Mummoni teki uransa sairaalan dieettikeittiössä. Dieettikeittiössä ruuat tehtiin yksilöllisesti. Mummon ruuanlaittofilosofia näkyi myös ruuan tarjoilussa läheisilleen. Ruoka oli usein hyvin ravitsevaa, mutta tarkoitukseensa sopivaa - maitoakin oli aina jääkaapissa vähintään kahta lajia: rasvatonta ja täysmaitoa. Ehkä juuri siksi tämäkin laatikko on ravitseva mutta tasapainoinen. Ei raskas, mutta ei kevytkään. Tarkoitukseensa sopiva. Valmiin laatikon voi koristella tillillä Koska asun kaupunkiasunnossa, savumuikkua on käytännössä mahdoton tehdä. Vaihtoe...

Edellisessä postauksessa kirjoitin siitä, miltä tuntuu olla yksin, mutta ei yksinäinen. Siitä, miten metsä ei tee seuraa, mutta ei myöskään ole tyhjä. Tämä hetki tapahtuu samassa jatkumossa - usein vasta leirissä, kun liike on lakannut ja tekeminen hidastunut. Oletko koskaan vaelluksella ollut yksin, leirissä puron varrella? Olet varmaan puuhastellut siinä omia juttujasi. Ja yht'äkkiä, aivan yllättäen kuulet puheen sorinaa läheltäsi. Keitin sihisee, kädet ovat tekemässä jotain tuttua. Jossain taustalla kuuluu ääni, joka tuntuu hetken ajan siltä kuin jotkut keskustelisivat keskenään, tai joku puhuisi yksin. Ei selvästi, ei sanoina - mutta aivan kuin keskustelu tulisi puron suunnalta. Pysähdyt. Kuuntelet tarkemmin. Ja huomaatkin, että se on vain se soliseva puro. Useimmiten asia jää siihen. Mutta joskus, väsyneenä tai päivän jo painaessa päälle, mieleen ehtii käydä ajatus: vaiko sittenkin…? Havainto ei synny pelkästä äänestä (Kuva luotu tekoälyllä / ChatGPT) Istut puron vieressä pi...

Lähden retkelle yksin lähes aina. Se kuulostaa usein yksinäiseltä, mutta metsässä se ei tunnu siltä. Päinvastoin. Kun sanon lähteväni yksin vaellukselle, joku saattaa kysyä, eikö se ole yksinäistä tai eikö pelota. En ole koskaan osannut vastata nopeasti. Kysymys tuntuu olettavan, että metsä tekisi yksinäiseksi ja että yksin oleminen tarkoittaisi, että jotakin puuttuu. Minulle se ei ole sellaista. Yksin retkellä oleminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei tarvitse olla mitään. Ei seuraa, ei keskustelua, ei kompromisseja. Ei tarvetta perustella pysähdyksiä tai selittää, miksi juuri tähän kohtaan tekee mieli istua. Metsässä yksin oleminen ei ole sama asia kuin yksin jääminen. Metsässä olet pieni, mutta kaiken keskipisteenä, kaiken ympäröimänä. Kaikkien mahdollisuuksien ympäröimänä, juuri sinä hetkenä. Manto-ojan tuvalla hiljaisuus ei tunnu tyhjältä. Yksinäisyys onkin minulle oikeastaan tutumpi tunne ihmisten keskeltä. Siitä hetkestä, kun on paikalla mutta ei varsinaisesti läsnä; joko it...