Yksin, mutta ei yksinäinen

Lähden retkelle yksin lähes aina.

Se kuulostaa usein yksinäiseltä, mutta metsässä se ei tunnu siltä. Päinvastoin.

Kun sanon lähteväni yksin vaellukselle, joku saattaa kysyä, eikö se ole yksinäistä tai eikö pelota. En ole koskaan osannut vastata nopeasti. Kysymys tuntuu olettavan, että metsä tekisi yksinäiseksi ja että yksin oleminen tarkoittaisi, että jotakin puuttuu.

Minulle se ei ole sellaista.

Yksin retkellä oleminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei tarvitse olla mitään. Ei seuraa, ei keskustelua, ei kompromisseja. Ei tarvetta perustella pysähdyksiä tai selittää, miksi juuri tähän kohtaan tekee mieli istua. Metsässä yksin oleminen ei ole sama asia kuin yksin jääminen. Metsässä olet pieni, mutta kaiken keskipisteenä, kaiken ympäröimänä. Kaikkien mahdollisuuksien ympäröimänä, juuri sinä hetkenä.

Manto-ojan tuvalla hiljaisuus ei tunnu tyhjältä.

Yksinäisyys onkin minulle oikeastaan tutumpi tunne ihmisten keskeltä. Siitä hetkestä, kun on paikalla mutta ei varsinaisesti läsnä; joko itsekkäistä tai epäitsekkäistä syistä. Kun sanat täyttävät tilan, mutta mikään ei oikein kosketa tilaa. Metsässä sitä tunnetta ei juuri tule. Siellä ei ole ketään, jolta jäisi paitsi - eikä ketään, jonka seurassa pitäisi olla enemmän. Jos sääskiä, paarmoja, polttiaisia jne. ei lasketa.

Yksin kulkiessa rytmi muuttuu. Askeleet hidastuvat, tauot pitenevät. Ajatukset saavat tulla ja mennä ilman, että niihin täytyy tarttua. Kun ei tarvitse puhua, alkaa kuulla paremmin. Omaa hengitystä, askelten ääntä, tuulta puissa.

Usein juuri näissä hetkissä alkaa myös nähdä toisin.

En koe olevani metsässä yksin siksi, että kaipaisin seuraa. Olen siellä yksin siksi, että se on tila, jossa seura ei ole tarpeen. Luonto ei tee minulle seuraa, mutta se ei myöskään ole poissa. Se on olemassa omalla tavallaan, riittävän paljon ja riittävän vähän. Se antaa tungettelematta.

Usein ajattelen, että moni muukin istuu samaan aikaan jossain taukopaikalla. Eri metsässä, eri säässä, ehkä eri syistä. Yksin, mutta samalla osana jotakin jaettua kokemusta. Siinä on outoa lohtua, vaikka kukaan ei tiedä toistensa nimiä. Välttämättä ei edes olemassa oloa - muuten kuin ajattelematta.

Ehkä siksi palaan metsään yksin yhä uudelleen. En siksi, että haluaisin olla erossa ihmisistä, vaan siksi, että siellä minun ei tarvitse olla erikseen mitään. Riittää, että olen paikalla.

Yksin, mutta en yksinäinen.