Pannukahvia

Retkeilyssä puhutaan paljon varusteista, kengistä, keittimistä ja kartoista. Sen sijaan yllättävän vähän puhutaan siitä, mitä tapahtuu reiteille ennen ja jälkeen vaelluksen. Silti periaate on täsmälleen sama kuin valokuvien, asiakirjojen tai minkä tahansa muun datan kanssa: jos et hallitse kokonaisuutta, se alkaa joko hallita sinua, tai vähintään et ole tiedon päällä. Kun reitit ovat hallinnassa, yksinkertainenkin työkalu muuttuu kokonaisuudeksi Kun vaelluksia kertyy vuosien mittaan useita, reittipätkiä kymmeniä ja GPX-tiedostoja enemmän kuin jaksaa laskea, käy nopeasti ilmi, että “laitoin sen johonkin kansioon” ei ole toimiva strategia. Reitti on henkilökohtaista dataa - halusit tai et Jokainen tallennettu jälki, suunniteltu reitti tai kartalle piirretty idea on henkilökohtaista paikkatietoa. Se sisältää: sijaintitietoa, korkeustietoa, aikatietoa, joskus myös muistoja, muistiinpanoja ja päätöksiä. Jos nämä jäävät hajalleen eri laitteisiin, pilvipalveluihin ja muistikortteihin, niiden ...

Jossain vaiheessa jokainen retkeilijä ja vaeltaja joutuu päättämään, mitä pidetään mukana siksi että on pakko , ja mitä pidetään mukana siksi että on mukavaa . Mausteet kuuluvat jälkimmäiseen kategoriaan. Ne eivät ole välttämättömiä, mutta ilman niitä jokin jää helposti vajaaksi. Sellainen, joka tekee aina itse retkiruokansa, voisi kiteyttää asian ehkä seuraavasti: Resepti on kuningas kuivaus on tekninen vaihe pussitus on käännös maastossa tapahtuu viimeinen päätös. Runollisesti näin. Maustesettini. Grillausmauste vielä keskellä. Kuivattua ruokaa ei voi maistaa kuivana. Se ei kerro totuutta, koska se on vielä väärässä muodossa. Jotta sitä voisi arvioida, se pitäisi ennallistaa - ja jos sen tekisi järjestelmällisesti, jokaisesta annoksesta pitäisi käytännössä tehdä toinen annos maistamista varten. Siinä kohtaa harrastus muuttuisi nopeasti työksi, ja työ vielä vähän typeräksi; tässä iässä on kiinnitettävä huomiota liikkumisen lisäksi myös syömiseen. Niinpä kotona toimin näillä periaattei...

Miten selviän luonnossa? Retkeilijän henkiinjäämisopas on tämänkertainen aihe - kirja, joka tuntuu olevan taas ajankohtaisempi kuin ennen. Miten selviän luonnossa? Retkeilijän henkiinjäämisopas Teos on vuodelta 1983, ja olen itse kasannut ensimmäisen selviytymispakkaukseni sen ohjeiden mukaan. Kyseessä on yksi niistä ensimmäisistä kirjoista, Kemppisen ja Aulion teosten ohella, joista omat perusoppini retkeilyyn ja vaelluksille ovat pitkälti peräisin. Kirjan ilmestymisen aikaan Suomessa elettiin aikaa, jolloin   nousukausi oli vasta alkamassa: ihmisillä alkoi olla varaa vapaa-aikaan, varusteisiin ja matkustamiseen, mutta mitään yltäkylläisyyttä ei vielä tunnettu. Retkeily ei ollut nykyisen kaltainen trendi, vaan taitoa ja itsenäisyyttä vaativa tapa liikkua luonnossa. 1980-luvun alku oli myös kansallispuistojen ja luonnonsuojelun laajenemisen aikaa. Suojelualueverkosto kasvoi, ja ajatus luonnossa liikkumisesta jokamiehenoikeuksien (nykyisin jokaisenoikeuksien) turvin vahvistui. Retk...

Hernekeitto. Se arkinen, torstainen, kouluruokamuistoihin liimautunut klassikko, joka jakaa mielipiteitä ehkä enemmän kuin yksikään muu suomalainen ruoka. Ja silti - tai juuri siksi - se on yksi niistä ruuista, joihin palaa aina uudelleen. Usein palvikinkku tuo hernekeittoon savuaromin. Pidän siitä savuaromista. Siispä kehitin hernekeiton, joka on täysin vegaaninen, täyteläinen, mutta kuitenkin savuisen syvä. Suoraan sanottuna se on niin hyvä, että se meni omalla listallani kaikkien syömieni hernekeittojen kärkeen, vaikka itse sanonkin. Ja kyllä - sitä syötiin seuraavana päivänä myös termoksesta ulkona. Hernekeittoa ruokatermoksessa Lyhyt sukellus hernekeiton historiaan Hernekeitto ei ole mikään trendiruoka, vaan selviytyjä. Trendiksi se nousee joka talvi laskiaisen aikaan. Selviytyjä se on, koska kuivatut herneet säilyvät pitkään, ovat ravitsevia ja helppoja kuljettaa, siksi hernekeittoa on syöty vuosisatojen ajan niin armeijoissa, laivoilla kuin torppien pöydissäkin. Suomessa torstai...

Vuosi 2025 on taputeltu. Pannukahvia keiteltiin nuotiolla, keittimellä ja joskus ihan vain mielessä, kun ulos ei päässyt, mutta sinne teki mieli. Vuosi oli yksi vuosi tässä elon tiellä. Hyvä ja kasvattava, mutta ei erityisesti erikoinen - joskus sellaisiakin tarvitaan. Korvatunturi siintää kaukana Blogia olen pitänyt nykyisellään vajaan kaksi vuotta. Sisältö on alkanut löytää omaa muotoaan, ja blogin tekninen puoli on muistuttanut siitä, että maailma ympärillä muuttuu, vaikka kuulluksi tulemisen tarve pysyykin. Kirjoittaessa on samalla hahmottunut, mitkä aiheet tuntuvat kiinnostavan: reitit, varusteet ja ne perinteiset - usein vähän sovelletut - retkiruoat. Jakamissani reittikuvauksissa olen jakanut kartalle piirretyn reitin. Koska käytän paljon aikaa reittien suunnitteluun ja koen suunnittelun olevan osa kokonaisuuden kokemusta, olen pyrkinyt jakamaan reittikuvaukset kertomuksineen ja karttoineen melko suuripiirteisesti. Minulle oivaltaminen ja oppiminen retken aikana on osa kokon...